Pentti Huovinen

Kirjoituksia ja puheita

Kätellä vai ei kätellä? Siinäpä pulma!

Heti kärkeen pyydän anteeksi, jos en kätellyt Sinua. Olen yrittänyt elää kättelemättä influenssapandemian aikana. Samalla olen koonnut kokemuksia.

Suurimmassa osassa tapauksista on jäänyt sellainen tuntu, että kohtaamisesta puuttuu jotain. Useimmiten molemmille on tullut outo olo. Luonnollinen hymy on muuttunut väkinäiseksi.

Mutta erään kerran kävi toisinpäin. Vain oma hymyni muuttui väkinäiseksi välittömästi kättelyn jälkeen.

x x x

Joskus 1970-luvun loppupuolella makasin aivokalvontulehduksen takia infektiotautien osastolla. Muistatteko ne matalat rakennukset Turun kaupunginsairaalan takana, joissa jokaiseen huoneeseen pääsi myös ulkokautta. Nykyään sellaisia osastoja ei enää tarvita. Vakavat tarttuvat taudit ovat väistyneet rokotusten ja hyvän hoidon seurauksena. Toivottavasti lopullisesti.

Ei se tauti varmaan ollut aivokalvontulehdus, mutta kauhea päänsärkytauti kuitenkin. Lääkityksen ansiosta tai siitä huolimatta toivuin muutamassa päivässä kävelykuntoon. Pääsin kurkistamaan eristyshuoneen kaksoisovien ulkopuolelle osaston käytävälle.

Kuinka ollakaan käytävällä maleksi Osku, vanha ystäväni musiikkirientojen puolelta. Riensin ilahtuneena hänen luokseen, jos nyt sairaalan putkisukissa ja tossuissa kulkemista voi rientämiseksi kutsua. Ojensin käteni valmiiksi jo parin metrin päässä. Paiskasimme kättä oikein kunnolla.

”Miten sinä, vanha konna olet tänne joutunut?”, kyselin. Osku vastasi yhtä iloisesti kättäni ravistaen, että hänellä on punatauti, lääkärikielellä shigelloosi. Tuliaisena eksoottisesta Intiasta!

Huh-huh! Olin muutaman vuoden opiskellut lääkärikoulussa ja oppinut, että shigellatartunnan voi saada jo muutamasta sadasta bakteerista, jotka mahtuvat makaamaan nuppineulan terävään kärkeen kuin keskelle jalkapallokenttää. Jospa kaveri on juuri tullut vessasta eikä ole pyyhkimisen jälkeen pessyt käsiään. Päivittelin itseäni, kun en tajunnut, että tartuntatautisairaalassa on yleensä potilaita, joilla on tarttuva tauti. Käteni jäi ilmaan kuin kipsattuna. Kipsi aukeni vasta kun juttutuokio oli ohi ja pääsin käsipesulle. Myöhemmin huomasin, ettei kukaan osaston lääkäreistä kätellyt.

En saanut tartuntaa, mutta tapahtuma sai minut perin juurin miettimään kättelyä ja sen merkitystä tautien leviämisessä. Miettimistä on jatkunut nyt yli 30 vuotta.

x x x

Tutkimuksin on kauniisti osoitettu, että mikrobit leviävät kättelyn kautta. Lisäksi on osoitettu, että hyvä käsihygienia vähentää erittäin merkittävästi infektioita sairaaloissa ja hoitolaitoksissa. Mutta toteutuuko käsihygienia?

Käsi sydämelle. Mitä olet tehnyt käsiesi kanssa parin viime tunnin aikana? Pesitkö kätesi vessasta tultuasi? Entä ennen ruokailua? Tai niistämisen ja aivastamisen jälkeen? No niin. Siitä näet. Parantamisen varaa olisi meillä jokaisella.

Tuntuu siltä, ettei tässä maailmassa voi elää ilman kättelyä. Kättely on opittu ja sisäänrakennettu automaatio. ”Sano kiltisti käsipäivää”, opetettiin lapsena. Oppi on mennyt perille. Ennen kuin edes ajattelee, on käsi jo ojennettu.

Paras ratkaisu ongelmaan näyttää olevan kättelyn valikoiva välttäminen. Se vaatii kollektiivisen päätöksen. On siis tehtävä yhteinen päätös, ettei kätellä. Niin kuin Pulssissa on suositeltu. Kaikki on sujunut mukavasti, enkä ole huomannut, että potilaat olisivat olleet loukkaantuneita. Ennemminkin he huomauttavat, jos lääkäri erehdyksessä ojentaa kätensä. Silloin molemmat voivat hymyillä.

Kirjoitukseni on julkaistu Turun Sanomien Tietopulssi-liittessä 29.11.2009