Kirjoituksia ja puheita vanhat

Vanhuudesta

08.11.2011

Brittikirjailija Robert Harris on kirjoittanut kaksi romaania, Imperiumi (Otava 2007) ja Salaliitto (Otava 2009), joissa kerrotaan Marcus Tullius Cicerosta (106–42 eKr.), roomalaisesta lakimiehestä, poliitikosta ja mestaripuhujasta. Kirjojen lukemisen jälkeen Ciceron alkuperäistekstit alkoivat kiinnostaa. Sain käsiini kirjan Vanhuudesta, ystävyydestä, velvollisuuksista (WSOY 2002). Vanhuudesta puhuessaan Cicero laittaa omat ajatuksensa iäkkään Marcus Caton suuhun, kun hän vastaa Laeliuksen ja Scipion kysymyksiin. Nuorukaiset ihmettelevät, kuinka Marcus Cato pystyy niin helposti kantamaan korkean ikänsä.

Caton suulla annetut terveen elämän ohjeet sopivat tähän päivään. On harjoitettava ruumista kohtuullisessa määrin ja nautittava ruokaa ja juomaa vain sen verran, että voimat virkoavat eivätkä hervahda. Eikä pidä toimia vain ruumiin vaan vielä enemmän mielen ja hengen parhaaksi, sillä nekin saa vanhuus sammumaan, ellei niihin samoin kuin lamppuun tiputeta öljyä. Nuorille kuulijoilleen Cato toteaa, että irstas ja hillitön nuoruus jättää vanhuudelle väsähtäneen ruumiin. Suuria asioita ei saada aikaan ruumiinvoimilla, ketteryydellä tai nopeudella, vaan harkinnalla, arvovallalla ja mielipiteiden painavuudella. Vanhuudessa nämä ominaisuudet yleensä voimistuvat. Hyveiden vaaliminen ja tieteet sopivat vanhuuteen. Jos on niitä kaiken ikänsä viljellyt, ne kantavat pitkän ja täyteläisen elämän. Ne eivät jätä meitä yksin edes elämämme ehtoolla. Ateriointia ystävien kanssa Cato pitää elämänyhteytenä.

Antiikin Sparta oli vanhuuden kunniakkain tyyssija. Missään ei vanhuudelle annettu niin suurta arvoa ja kunniaa. Roomassa asiat eivät kuitenkaan olleet yhtä hyvin. Runoilija Caecilius Statius totesi: "On, uskon, vanhuudessa kaikkein kurjinta, kun tuntee muille olevansa vastus vain." Puhuessaan Laeliukselle ja Scipiolle Cato ei tunne olevansa vastus vaan ennemminkin ilo, kun nuoret kuuntelevat ja kunnioittavat häntä.

Jokainen ikäkausi on raskas niille, joilla ei ole voimavaroja hyvään ja onnelliseen elämään. Sen sijaan ne, jotka löytävät hyvän itsestään, eivät voi pitää pahana mitään, mikä johtuu luonnon välttämättömyydestä kuten vanhenemista. Cato moittii niitä, jotka väittävät vanhuuden yllättävän nopeammin kuin he ovat luulleetkaan. Kuinka vanhuus yllättäisi nuoruuden nopeammin kuin nuoruus lapsuuden.

Kuolemastakin Cato puhuu. Siihen on joko suhtauduttava täysin välinpitämättömästi, jos se tyystin sammuttaa sielun, tai sitä on suorastaan toivottava, jos se vie sielun jonnekin, missä tämä saa elää ikuisesti. Kolmatta vaihtoehtoa on kerta kaikkiaan mahdotonta keksiä. Marcus Caton suulla puhunut Cicero uskoi itse ihmissielun kuolemattomuuteen eikä sallinut eläessään itseltään riistettävän tätä käsitystä. Jos hän kuitenkin on erehtynyt, kuten eräät filosofit arvelevat, ja sielu tyystin sammuu, ei hänen enää tarvitse pelätä näiden filosofien pilkkaavan häntä tästä erehdyksestään.

Pentti Huovinen

Professori

Kliinisen mikrobiologian erikoislääkäri

Kirjoitus on julkaistu Tietopulssi -lehden numerossa 4/2011 sivulla 9.